Varjosi jätti jäljen
jonnekkin sisälleni

Tuskin muistat minua,
mutta minä mietin sinua aina joskus
aikaa vuosia sitten

Jos tapaisimme tänään
kävelisitkö ohitseni?
pysähtyisitkö katsomaan?
suru kulkisi lävitseni
sillä, emme vaihtaisi sanaakaan
lähtisimme vihdoin kulkemaan

En ehkä koskaan
unohda sinua
mutta olet jo varjo vain
ja jos joskus varjosi kuiskaa,
en suostu vastaamaan
sinulle puhumaan

On liian myöhäistä puhua
on aikaa vain surra
menetettyjä aikoja
menettyjä sanoja
niin katkeransuloisia

Runotorstain aiheena oli ylpeys.
Ajattelin, että tässä runossa puhuu ylpeys mitä suuremmissa määrin. Molempien taholta. Olen kirjoittanut tämän runon aikoja sitten, muistellessani erästä ystävää, jonka kanssa riitelin vielä kauemman aikaa sitten. Emme ole edelleenkään puheväleissä. Eli aika henkilökohtainen runo, mutta olisin silti kiitollinen kritiikistä.