En ole pitkään aikaan päivittänyt blogiani, mikä lienee se yksi erheistä, joita blogilleen lukijoita haluavat tekevät. Noh, lähinnä kirjoittelen itseäni varten, mutta eipä lukijatkaan haittaisi.
Kirjoitin runotorstain aiheesta runonkin, aiheena oli tekstinpätkä, joka käsitteli aikaa. Toistaiseksi runoni on nimetön.
---
Sinä hengitit hiljaa nykien, kuten viisari värähtää
joka eleesi, äännähdyksesi
loi uutta, ennen kokematonta
Ilmavirta hipaisee poskeani
ja minä olen niin täynnä toivoa ja pelkoa
joka sekunnin kosketuksesta minä iloitsen
Sydämeni, kuin kivi
jämärä ja muuttumaton ajasta aikaan
on minun rakkauteni sinuun.
runojani 
Tuo pelon mainitseminen muuttaa runon tunnelmaa rauhallisesta ja kauniista myös hauraaksi (vaikka viimeinen kappale onkin noin vahva). Se tekee tästä vielä jotenkin käsin kosketeltavamman.