Mistä ihmeestä se johtuu, että muille on paljon, paljon helpompaa iskeä miehiä, kuin itselle?
Tutustuin yhteen homo-mieheen, jolle illalla aloimme baarissa valomerkin jälkeen katsomaan miestä. Minä (yllytyshulluna) lähestyin kyseisen herran puolesta varteenotettavia miesehdokkaita. "Olisitko kiinnostunut, tunnen yhen tosi mukavan pojan" jne. Vähän ajan kuluttua tämä auttamani, ihana homo-mies kysyy, että" sulla on varmaan hirveesti miehiä?!" "Miten, niin... "mä ajattelen ja kysynkin. "No, kun sä oot noin rohkee." Minä. Rohkea. Ja oon jotenkin ällikällä lyöty. Enkä toisaalta voi kieltääkkään.  Kaipa mä oonkin rohkea, kun ei ole kyseessä omat tunteet.
Tosiasiassa mä meen aina lukkoon miesten suhteen. Siis kun olen itse kiinnostunut tai yritän tehdä aloitetta. Ja niin harva varmaan uskoo, että mä oon tosi asiassa melko kokematon miesten suhteen. Ne näkee vain sen varmuuden, millä mä tenttaan uusia tuttavuuksia, hankin miehiä kavereilleni ja muuta sellaista. Ei kukaan  (edes ystäväni) tunnu ymmärtävän sitä muutosta, mikä muhun tulee. Ei mulla ulkonäössä ole vikaa. Ei kai ainakaan pitäisi olla. Mutta aina vain pelkään arvostelua. Enkä vain voi sille mitään, että monet miehet saavat minut taas tuntemaan itseni yläaste-lukio ikäiseksi. Epävarmuus hiipii huulilleni. Näen itseni heidän katseistaan. Outo hyypiö. Vinot hampaat. Puhuu epäselvästi.Ässä-vika. Sitten minä alan miettimään kaikkia niitä pieniä vikoja, mitä minussa on, jotka eivät näy päälle päin ensimmäisellä tapaamisella. Sotkunen, epäsiisti, laiska, itsekäs.Persoonallisuushäiriö. Se on jotenkin outo. Kauhee paasaaja. Nalkuttaja. Ja se mielessäni kaikuva pilkka vain pahenee ja pahenee. Nyt paljastuu Paulan paheet. Mikä idiootti se onkaan. Hah.
 Eikä  maailman parhaat ystäväni saa oloani tuntemaan varmemmaksi.  

---
P.S. Ennen samat ajatukset tulivat kaikkialla vastaan, ei vain kiinnostavien miesten kanssa. Miten ihmeessä kestin sitä ahdistusta?