Mistä ihmeestä se johtuu, että muille on paljon, paljon helpompaa iskeä miehiä, kuin itselle?
Tutustuin yhteen homo-mieheen, jolle illalla aloimme baarissa
valomerkin jälkeen katsomaan miestä. Minä (yllytyshulluna) lähestyin
kyseisen herran puolesta varteenotettavia miesehdokkaita. "Olisitko
kiinnostunut, tunnen yhen tosi mukavan pojan" jne. Vähän ajan kuluttua
tämä auttamani, ihana homo-mies kysyy, että" sulla on varmaan hirveesti
miehiä?!" "Miten, niin... "mä ajattelen ja kysynkin. "No, kun sä oot
noin rohkee." Minä. Rohkea. Ja oon jotenkin ällikällä lyöty. Enkä
toisaalta voi kieltääkkään. Kaipa mä oonkin rohkea, kun ei ole
kyseessä omat tunteet.
Tosiasiassa mä meen aina lukkoon miesten
suhteen. Siis kun olen itse kiinnostunut tai yritän tehdä aloitetta. Ja
niin harva varmaan uskoo, että mä oon tosi asiassa melko kokematon
miesten suhteen. Ne näkee vain sen varmuuden, millä mä tenttaan uusia
tuttavuuksia, hankin miehiä kavereilleni ja muuta sellaista. Ei
kukaan (edes ystäväni) tunnu ymmärtävän sitä muutosta, mikä muhun
tulee. Ei mulla ulkonäössä ole vikaa. Ei kai ainakaan pitäisi olla.
Mutta aina vain pelkään arvostelua. Enkä vain voi sille mitään, että
monet miehet saavat minut taas tuntemaan itseni yläaste-lukio
ikäiseksi. Epävarmuus hiipii huulilleni. Näen itseni heidän
katseistaan. Outo hyypiö. Vinot hampaat. Puhuu epäselvästi.Ässä-vika.
Sitten minä alan miettimään kaikkia niitä pieniä vikoja, mitä minussa
on, jotka eivät näy päälle päin ensimmäisellä tapaamisella. Sotkunen,
epäsiisti, laiska, itsekäs.Persoonallisuushäiriö. Se on jotenkin outo.
Kauhee paasaaja. Nalkuttaja. Ja se mielessäni kaikuva pilkka vain
pahenee ja pahenee. Nyt paljastuu Paulan paheet. Mikä idiootti se
onkaan. Hah.
Eikä maailman parhaat ystäväni saa oloani tuntemaan varmemmaksi.
---
P.S. Ennen samat ajatukset tulivat kaikkialla vastaan, ei vain
kiinnostavien miesten kanssa. Miten ihmeessä kestin sitä ahdistusta?
lauantai, 27. toukokuu 2006
Kommentit