No, niin. pahis-Paula kävi ryöväämässä yliopistopaikkaa nuoremmiltaan. Vaikka siis en tiedä haluanko/jaksanko opiskella enään. Mikäähän ei tietenkään takaa, että saan opiskelupaikan, mutta tosissani yritin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voi käydä kummin tahansa. Kuten Matti sanoo, se on niin kuin fifty-sixty -mahdollisuus, että pääsen sisään tai sitten en.

No, minun on turha murehtia opiskelupaikasta, onhan yksi tutkinto jo takana. Mutta ne kohtalotoverit, jotka yrittävät päästä sisään varmaan kuvittelevat tulevaisuutensa riippuvan tästä kokeesta. Ja minä saatan viedä sen heiltä. Toisaalta, sitä ahkeruus palkitaan tässäkin. Ne jotka ovat jaksaneet lukea hyvin pääsevät, kun taas lusmut eivät. Ei tuonne paikkaan nyt niin vaikeaa ole päästä.

Auttaako tuo uusi opiskelupaikka minua saavuttamaan haluamani työn/elämän? Se jää nähtäväksi. Tuntuu, että kaikki on loppujen lopuksi sattuman varassa. Opiskelupaikkaa enemmän tulevaan työpaikkaan vaikuttaa oma innokkuus ja peräänantamattomuus. Jos tavoittelee sellaista paikkaa mitä haluaa, kunnolla tavoittelee, niin sen ehkä jopa saakin. Ei ole niin suurta väliä mitä olet opiskellut, kuin sillä mitä olet aikaisemmin tehnyt työksesi, mitkä ovat kiinnostuksenkohteesi, kokemus, suhteet. Opiskelutaustalla on vain minimaallinen merkitys loppupeleissä.

Eikä työ saa olla koko elämää. Eikä se koskaan tule olemaan minun koko elämäni. Opiskelu sen sijaan. Se on hauskaa suurimman osan aikaa. Tulen tekemään sitä aina tavalla tai toisella.