Näinä myöhäisinä tunteina, kun istun kotona yksin minut valtaa kaipuu. Tällaisina hetkinä romanttinen komedia saa minut itkemään, eikä mikään maan päällä saa minua positiivisemmalle mielelle. Näinä hetkinä sitä vain miettii, että haluanko rakastaa, jotta joku jakaisi elämänsä minun kanssani. Kun olen yksinäinen.

Sanotaan, että rakkaus tulee vastaan yllättäen eikä sitä voi pakottaa. En ehkä vieläkään voi ymmärtää tuota täysin. Tunteet ovat mitä ovat, tietenkin, mutta tunteisiinsa voi vaikuttaa. Tai muuten olisin ollut hyvin, hyvin onneton. Olen ollut monen monta kertaa ihastunut ystävieni poikaystäviin. Mutta jos en omiin tunteisiini olisi pystynyt vaikuttaa, kuinka monen takia olisin särkenyt sydämeni?

Nyt pitempään aikaan kuin muistankaan olen ihastunut tosi mukavaan mieheen, joka on vapaa. Tavallaan olen antanut itselleni luvan rakastua. Ja tunteeni menevät laidasta laitaan. Nyt olen joutunut kohtaamaan monia epävarmuuksiani, joita en ole koskaan ennen joutunut käsittelemään. Enkä tiedä kykenenkö siihen. Yritän psyykata itseäni, käsken itseäni rohkaistumaan ja vakuutan itselleni, ettei maailma lopukkaan, vaikka kaikki ei sujuisikaan kuten toivon.

Ja tässä uuden mahdollisuuden edessä, uuden ihmissuhteen kynnyksellä, ennen kuin mikään on vielä varmaa, pelkään eniten menettämistä. Olen aina murehtinut enemmän tulevaa, kuin mennyttä. Eipä kai ole ollut menneisyydessä mitään murehdittavaa. Tämän kerran ajattelin ottaa riskin. Sitten jos ja kun tämä on ohi ja voin oikeasti murehtia mennyttä, olen yrittänyt riittävästi. Joskus on uskallettava särkeä sydämensä.