Minä olen tottunut tekemään työtä turhaan. Olen kai sitten tyhmä. Monesti en ainakaan saa rahallista palkkiota tekemisistäni. Mitä sitten? Arvostusta? Sitäkin olen saanut liian vähän. Ei arvostusta saa työtä tekemällä. Arvostusta saa metelöimällä. Ainakin nykymaailmassa.

Nykymaailman tuottavuuden paineissa on tyhmää tehdä mitään ihan vain omaksi ilokseen. Minä nautin kirjoittamisesta ja toivottavasti joku muu nauttii kirjoituksieni lukemisesta. Monet tekevät kirjoittamisella rahaa. Ei elantonsa ansaitsemisessa ole mitään pahaa. Mutta se on ärsyttävää, että ei saisi kirjoittaa ilman, että siitä saa rahaa.

Myönnän, että haaveilen runojeni julkaisusta kirjana ja että se myisi hyvin. Tai, että joskus saisin valmiiksi pidemmän romaanin. Jo pelkästään sen takia, että myyntiluvut osoittaisivat minun saaneen aikaseksi jotain hyvää, muitakin kiinnostavaa. Mutta ennenkaikkea haaveilen kirjan tekemisestä ja julkaisemisesta. Ei niin, etteikö runojen hiomisessa kulu aikaa ja vaivaa, mutta monetkin runoistani ovat ideoita, oivalluksia, jotka tulevat ajatusprosessin tuloksena ja ovat hetkellisiä. Pidemmän tarinan, novellin, romaanin kirjoitusprosessi on erilaista. Se vaatii sinnikkyyttä, jota minulta puuttuu. Minä innostun helposti, mutta en jaksa välttämättä viikkokausia pakertaa samojen ajatusten parissa. Minulle tulee ajatus, jonka kirjoitan paperille. Se on runko, mutta raameja en saa sitten rakennettua.

Nyt kun olen pitänyt nettipäiväkirjaa ja kirjoittanut rakkausrunot-sivustolle, olen huomannut alkaneeni prosessoida vanhoja teoksia enemmän. Ne muuttuvat. Ehkäpä tarkastelen omia kirjoituksia useammin ja myös myöhemmin, ei vain alkuhuuman jälkeen. Minulle on herännyt toive, että jos alkaisin vain kirjoittaa tarinaa, niin vähitellen siitä ehkä valmistuisi jotain hyvää. Siihen vain pitää varata oma aikansa.