Miksiköhän runojen kohdalla useimmat lukijat ajattelevat sen
automaattisesti kertovan totuuden kirjoittajansa ajatuksista.
Lukiessaan romaania, lukijat eivät automaattisesti oleta romaanin
kirjailijan ajattelevan, kuten romaanin hahmot ajattelevat? Olen
itsekkin syyllistynyt samaan "syntiin". Jollain lailla runoilijat ovat
leimautuneet tunteiden tulkiksi ja runoilijat tulkitsevat lukijan
mielestä tietenkin runoilijan omia tunteita. Tietysti onnistuessaan
myös muut ovat kokeneet samoja tunteita, ajatuksia.
Myönnän, että runoissani on paljon minua itseäni, ajatuksiani, mutta
usein vain yritän tarkastella maailmaa ja asettua ehkä jopa toisten
ajatuksiin kirjoitelmillani. Tietyssä mielessä runot ehkä jopa
vaikuttavat ihmisiin enemmän, kun he kuvittelevat lukevansa
"rehellisiä" runoja, mutta harvemmin en kuitenkaan kirjoita ainakaan
täysin rehellisiä runoja.
Minulle runot ovat sanaleikkeja, rytmiä, kielikuvia, mielipiteitä,
faktaa ja fiktiota sekoitettuna. Kuvatut tunteet ovat ehkä hetken
tunnettuja, mutta tunnepitoisimmat runot ovat usein vähiten todellisia.
Ainakin muutamassa runossani maistan ja haistan sen fiiliksen,
mikä minulla oli niitä kirjoittaessa, mutta en voi myöntää kyseisen
tunteen perustuvan totuuteen. Ei nykyään, eikä edes välttämättä
kirjoitushetkellä. Tietysti joskus on kokenut kyseisen kaltaisia
tunteita, mutta ei välttämättä runon kuvaaman tapahtuman takia. Siis
vaikka kuvaisin runossani kuolemaa ja kuolemaan liittyvää tunnetta, se
ei perustu välttämättä oikeaan tapahtumaan, tunne "suruna" on tietysti
joskus koettu.
keskiviikko, 1. marraskuu 2006
Kommentit