Miksiköhän runojen kohdalla useimmat lukijat ajattelevat sen automaattisesti kertovan totuuden kirjoittajansa ajatuksista. Lukiessaan romaania, lukijat eivät automaattisesti oleta romaanin kirjailijan ajattelevan, kuten romaanin hahmot ajattelevat? Olen itsekkin syyllistynyt samaan "syntiin". Jollain lailla runoilijat ovat leimautuneet tunteiden tulkiksi ja runoilijat tulkitsevat lukijan mielestä tietenkin runoilijan omia tunteita. Tietysti onnistuessaan myös muut ovat kokeneet samoja tunteita, ajatuksia.
Myönnän, että runoissani on paljon minua itseäni, ajatuksiani, mutta usein vain yritän tarkastella maailmaa ja asettua ehkä jopa toisten ajatuksiin kirjoitelmillani. Tietyssä mielessä runot ehkä jopa vaikuttavat ihmisiin enemmän, kun he kuvittelevat lukevansa "rehellisiä" runoja, mutta harvemmin en kuitenkaan kirjoita ainakaan täysin rehellisiä runoja.
Minulle runot ovat sanaleikkeja, rytmiä, kielikuvia, mielipiteitä, faktaa ja fiktiota sekoitettuna. Kuvatut tunteet ovat ehkä hetken tunnettuja, mutta tunnepitoisimmat runot ovat usein vähiten todellisia. Ainakin muutamassa runossani  maistan ja haistan sen fiiliksen, mikä minulla oli niitä kirjoittaessa, mutta en voi myöntää kyseisen tunteen perustuvan totuuteen. Ei nykyään, eikä edes välttämättä kirjoitushetkellä. Tietysti joskus on kokenut kyseisen kaltaisia tunteita, mutta ei välttämättä runon kuvaaman tapahtuman takia. Siis vaikka kuvaisin runossani kuolemaa ja kuolemaan liittyvää tunnetta, se ei perustu välttämättä oikeaan tapahtumaan, tunne "suruna" on tietysti joskus koettu.