On hauskaa puuhaa lueskella pöytälaatikkorunoilijoiden teoksia. Välillä sieltä löytyy ajatuksen helmiä, ymmärryksen soljuvaa virtaa, oivallusta. Parhaita ovat hyvin, hyvin kauniit ilmaisut, kuten otsikkooni omimani lausahdus jostain runosta. Kirjeitä kohtalolle, voiko kohtalon kanssa keskustella ja näin vaikuttaa kohtaloon? Onko kohtalo enään sen jälkeen kohtalo?

Valitettavan usein rakkausrunosivustolta löytyy itsesääliä, teiniangstia, ahdistusta elämään, jota en vain kestä. Voisipa puhua inhorealismista. Olen aivan varma, että noiden runojen taustalla on aitoja tunteita, aitoa ahdistusta, yksinäisyyttä, surua, mutta minua suoraan sanoen ei liikuta yhtään runo,jossa sanotaan likimain näin: "pieni tyttö yksinäinen/ ei ketään lohduttamassa/ yksin maailmassa/ nyt tulee loppu"

Ehkäpä minua ärsyttää nuo naivit ilmaisut ja ajatukset, että yksinäisyys on muiden syy. Ei ole. Olen itse ollut yksinäinen ja se yksinäisyys on enimmäkseen ollut lähtöisin minusta itsestäni. Jos muut ihmiset eivät ole ystäviäsi, ole itse itsesi ystävä. Tee, näe ja koe. Et tarvitse elämiseen muita. Ja jos olet itse kiinnostunut muustakin, kuin omasta yksinäisyydestäsi, saat ystäviä. Loppujen lopuksi. Pitää olla vain rohkea ja poistua omasta pienestä yksinäisestä elämästä.

Kirjeitä kohtalolle. Eihän tuo liity varsinaisesti tähän minun kirjoitukseen, muuten kuin, että nuo valitukset, ne ovat eräällä tavalla kirjeitä kohtalolle. Ja kohtalo, kohtalo on kuuro valituksille, mutta ymmärtää tekemisen päälle.